Porokoiria Ylen Elävässä Arkistossa

Tuli Facebookissa vastaan erittäin mielenkiintoinen linkki kaikille porokoirista kiinnostuneille. 60-luvun lopulta peräisin olevalla videonpätkällä esiintyy monimuotoisia porokoiria, joilla on jos minkälaista turkkia, häntää ja väritystä. :) Porokoiria kaikki silti, ja tekevät työnsä moitteetta! Ja porokoiria iät ja ajat pitäneet ja kasvattaneet poromiehet kertovat porokoiran luonteestakin tuttuja ja olennaisia seikkoja. Lapinporokoiran rotumääritelmä tehtiin aikoinaan hyvin pitkälti Matti ja Elli Jomppasen koirien, niin sanottujen menesjärveläisten porokoirien mukaan, jotka olivat ulkonäöllisesti hyvin yhtenäisiä ja pärjäisivät yhä tänäkin päivänä lapinporokoirien näyttelykehässä. Katsokaa ja nauttikaa:

Poromiesten apuri

"Lapin miehen paras apuri on porokoira. Terhakka porokoira on juuriltaan ikivanha, vaikka virallisesti se on rekisteröity koiraroduksi vasta 1960-luvulla.

Poromiesten apuna porokoirat ovat olleet vuosisatojen ajan. Porokoirat ovat koonneet, paimentaneet ja siirtäneet porotokkia ja puolustaneet niitä petoja vastaan.

Luonteeltaan porokoira on tarmokas, terhakas, tottelevainen ja tasapainoinen. Paimennusvietti kuuluu sen luonteeseen. Perusominaisuuksiltaan se on herkkähaukkuinen, keskikokoinen pystykorva.

Väritykseltään se voi olla ruskea, musta tai kirjava. Usein värityksessä on myös valkoista.

Saamelaiset Aslak Juuso, Matti Jomppanen ja Pehr-Thomas Bål kertovat koiristaan vuonna 1969 valmistuneessa ohjelmassa."

Teksti: Reijo Perälä

Ensimmäisen viikon kuulumisia ja tunnelmia

Viikko on vierähtänyt siitä, kun pikkuinen balineesi tuli ja valloitti itselleen palvelijan ja puoli valtakuntaa. Ja ei voi kyllä kuin kehua ja olla tyytyväinen siitä, miten hienosti Damon on ottanut kodinvaihdoksen, uudet ihmiset ja nuo kaksi hömelöä rakkia vastaan! Ei mitään ylitsepääsemätöntä ongelmaa ole vastaan tullut, ja sekös tällaiselle vasta-alkajalle kissojen parissa on ollut mieluisa yllätys!

Palataan iltaan, kun vihdoin saavuttiin Damonin kanssa asuntoon, josta oli tuleva pikkukissan uusi koti. Päästin Deipan (kyllä, sillä on jo kasa lempinimiä :D ) vapaaksi kylpyhuoneessa, ajatuksena että sillä on ehkä tarve päästä hiekkalaatikolle. Eipäs ollutkaan, vaan niin lähti Damon heti hiippailemaan pitkin kämppää varovaisesti ja epäillen, että mikähän paikka se tämä on. Laitoin pikkuisen ruokaa tarjolle ja sitä käytiinkin pari suupalaa maistelemassa, jonka jälkeen itse asetuin tietokoneelle ja ajattelin antaa kissan olla rauhassa ja tutkia paikkoja, etten sitä turhaan ahdista. Lopulta sängyn alta löytyi mieluisa turvapaikka ja siellä pikkuinen sitten oleskeli ja maukui surkean kuuloisena... aikani kuunneltua maukumista menin itse lattialle myös ja sieltä pikkuinen sitten kipittikin mun tykö ja syliin. Eli vastoin kaikkia odotuksiani kissa halusikin mieluiten ihmisen läheisyyttä eikä omaa rauhaa, kuten joissain kissanpennun kotiutumisohjeissa kerrotaan! Siinä sitten annoin toiselle vierihoitoa ja silittely sai moottorinkin käyntiin, eikä kehräys ole siitä hetkestä loppunut kuin unien tai hepulien ajaksi ♥ ihana pieni hurisija, ja oikea syli- ja kainalokisu on pikku Damon!

Yö nukuttiin vierekkäin, kuten kasvattaja oli jo ohjeistanut että nämä pennut ovat tottuneet nukkumaan kainalossa peiton alla :D tosin välillä havahduin yöllä siihen, kun kissa kiipeili mun pään päällä tai riekkui kiipeilypuussa tai maukui kirjahyllyn päällä... mutta kaiken kaikkiaan eka yö meni oikein hyvin. Aamulla sain heti esimakua tulevasta, eli sängystä noustuani ruokaa vaadittiin kovaan ääneen ja palvelun hitautta moitittiin suuresti. Sapuskan laatuun ja makuun oltiin kuitenkin tyytyväisiä, ja kuppi syötiin tyhjäksi hyvällä ruokahalulla. Hiekkalaatikkoakin osattiin käyttää heti oikeaoppisesti, ja perustarpeiden oltua tyydytettyjä alkoikin pieni urheilutuokio. Siinä sai kyytiä niin leluhiiret kuin alkeellisemmatkin "lelut", suosikki taisi olla talouspaperiarkki joka koki julman raatelukuoleman :D pieni kissa vaikutti oikein tyytyväiseltä oloonsa, mutta eipä tiennyt raukka mitä tuleman piti... nimittäin osa valtakunnan asukkaista puuttui vielä paikalta, ja heidät oltiin palauttamassa hoidosta takaisin kotiin.

Alku koirien kanssa oli mitä saattoi odottaa, eli melkoisen kaoottista. Koirat olivat kiihdyksissä uudesta tulokkaasta, ja Damon värjöttelikin mieluiten korkealla kiipeilypuussaan tai ihmisten syleissä hievahtamatta paikaltaan. Fiksu veto, koska kissan liikkuminen sai koirat aina kiihtymään entisestään. Äitini ja siskoni saivat myös nähdä uuden tulokkaan, ja kauniiksi poikaa kehuttiinkin väriltään, sen sijaan palleroisiin maatiaiskissoihin tottuneen äitini mielestä Damon oli melko kummallisen näköinen, isokorvainen ruipelo :D no kauneus on katsojan silmässä, minusta kun itämaiset kissat näyttävät normaaleilta ja muut pyöreämmän malliset kissat taas kömpelöiltä pallukoilta :D Äiteen ja siskon lähdettyä koiratkin alkoivat pikkuhiljaa rauhoittua makuulle, tosin jos kissa vaihtoi edes asentoa niin siihen reagoitiin heti nousemalla ylös, että jos se vaikka aikoisi tulla alas puusta ja sitä pääsisi vähän retuuttamaan...

Jonkin ajan kuluttua päätin ottaa Damonin syliin ja asettua sängylle sen kanssa, ettei sen tarvitsisi koko iltaa viettää yksinään samassa asennossa kiipeilypuussaan. Koirat tietysti tästä riemastuivat, että jes nyt me saadaan tuo rääpäle itselle! Istuin sängyn laidalle pentu sylissä, ja samalla kielsin koiria ryntäämästä luokse. Olihan niissä toppuutteleminen ja monen monta kertaa sain ne häätää kauemmas ja yrittää tehdä selväksi, että kissa on MINUN, piste. eikä asiasta neuvotella, kissaan ei kosketa ilman lupaa tai sitä kiusata tai vastaa teostaan minulle. Keira uskoikin muutaman murahduksen ja irvistyksen jälkeen, että ok, en suututa mammaa, Ninja taas tunki itseään väkisin liki ja näytti siltä että olisi halunnut leikkiä - ei kissan kanssa vaan kissalla... no, pian tilanne kuitenkin rauhoittui ja koirat malttoivat käydä uudelleen makoilemaan, ja siinä sitten ne saivat jo ensimmäisiä kertoja haistella toisiaan ja opetella olemaan toistensa kanssa rauhallisesti ja totutella uuteen laumakokoonpanoon. Keiran reaktio oli erikoinen, se oli täysin ymmällään että mikä ihmeen otus tämä on, ja lopulta alkoi nuolla kissaa päästä varpaisiin keskittyen etenkin pyllyosastoon, niin että pentu oli ihan märkä :D liekö juuri juoksunsa päättänyt narttu mennyt hieman sekaisin ja kuvitellut tätä kissaa hoidon tarpeessa olevaksi pennukseen :D Ninja taas tyypilliseen tapaansa oli mustasukkainen ja yritti omia kissaa itselleen, eli välillä joutui koiria hillitsemään toistensakin takia ettei tappelua syntyisi kissan päältä. Damon oli sylissä todella hienosti, se ei yrittänyt pakoon, murrannut tai sähissyt koko iltana kertaakaan :O

Eka yö koko porukalla sujui yli odotusten, Damon nukkui taas mun kainalossa ja koirat niin ikään samassa sängyssä. Sopu sijaa antaa! :D Ekoina päivinä homma toimikin niin, että kiikutin kissaa sylissäni kylppäriin hiekkikselle ja keittiöön ruokailemaan, lopulta Ninjan varasteluihin kyllästyneenä siirsin ruokakupitkin kylppäriin. Ruokahalu Damonilla on vain kasvanut kasvamistaan, tuntuu että ihan koko ajan pieni mies on vaatimassa kovaan ääneen "lissee ruokaa, mullon näläkä!!" Sitä se nopein kasvuaika vissiin teettää... tuntuu ainakin että tuo on jo näin lyhyen ajan kuin viikon sisällä kasvanut hurjasti! :D Pikkuhiljaa viikon aikana myös kahden eri lajin edustajat ovat tottuneet toisiinsa, ja Damon uskaltaa jo liikkua melko varman oloisesti pitkin asuntoa. Aluksi se kulki turvallisesta piilopaikasta toiseen sujahtaen kuin legendaarisessa Gladiaattorit-tv-ohjelmassa (kuinka moni muistaa tämän 90-luvun hittiohjelman? :D) konsanaan, mutta vähitellen se on rohkaistunut ja saanut itseluottamusta, että ei nuo koirat sille mitään pahaa tee ja uskaltaa jo kipittää lattiallakin. Ninjan kanssa ollaan jo viritelty painileikkejä ynnä muuta, eli niistä ainakin näyttäisi tulevan ihan leikkikavereita. Eilen näytti jo siltä, että ei haittaisi vaikka hieman rauhallisemmin ja varovaisemmin kissa ottaisikin, sen verran vauhdikasta ja rajun näköistä riehumista oli ilmassa, ja Ninja tietenkin ravaa kissan perässä :D täällä on matot rullalla, takit pudotettu naulakosta lattialle, pyyhkeissä raapimisen/kiipeilyn jälkiä ja wc-paperirullia riepoteltu pitkin vessaa :D naureskelinkin jo, että Ristijärvellä riehuu erittäin paikallinen mutta tuhoisa pyörremyrsky, jonka silmässä on pieni balineesipentu!

Kuvat puuttuu edelleen, olen laiska :D mutta yritän ryhdistäytyä ja aktivoitua tuota kameraakin käyttämään, se vaan ruukaa unohtua aina valoisan aikaan ja keinovalossa kuvat on jotenkin ikäviä... vaikka oishan nekin nyt tyhjää parempia. Katsotaan, jos vaikka saisin tähän tekstiin muokattua fotoja myöhemmin, kun niitä on olemassa!

Keiran silmätarkki + Ninja kaks vee!!

Kuten viimeksi jo sanoin, käytiin tiistaina Keiran kanssa silmätarkissa. Tämä oli Keiralle neljäs silmätarkki, ja jo ensimmäisellä kerralla löytynyttä kaihimuutosta oli tarkoitus kontrolloida. Useinhan perinnöllinen harmaakaihi on etenevä, ja haluan pysyä kärryillä missä mennään, vaikka jalostuskäyttö onkin poissuljettua Keiran kohdalla silmäsairauden takia. Tähän mennessä muutos oli ollut aina samanlainen ja samalla pienellä alueella, joten suhteellisen luottavaisin mielin oltiin nytkin. Eikä tarkastus tuonut tullessaan huonoja uutisia: vasemmassa silmässä yhä edelleen se sama pikkuinen suhru, mutta ei ole nyt näiden kolmen ja puolen vuoden aikana muuttunut mihinkään - ei edennyt ei laajennut!! :D Eläinlääkäri Kaisa Wickströmin kanssa siinä sitten mietittiinkin, että mikähän tämä muutos nyt sitten on olevinaan - kaihia se on, mutta onko se perinnöllistä tai jalostuksessa huomioon otettavaa, siinäpä kysymys johon vastauksen kun saisi! Mutta varmuuden vuoksi tällaisia koiria ei silti kannattane jalostukseen käyttää, varsinkin kun Keiralla on sisaruksia joilla jo pentueita on. Ilahduttavaa kuitenkin on se, että kaihi ei todennäköisesti tule Keiran näköä koskaan haittaamaan, kun se ei näytä olevan etenevää sorttia :)) eli voimme olla huoleti, ja tarkastetaan Keiran simmuja sitten lähempänä 7 vuotta seuraavan kerran jos ei sitä ennen ilmene mitään tarvetta!

Ja niin, tänään sitten taas on eräs merkkipäivä ja virstanpylväs saavutettu. Meinaan meirän vauvakoira, Yönmusta Ninjapinjanen täyttää tänään kokonaista kaksi vuotta! Kauheen nopeasti tämä aika menee, ei tuota kakaraa ja sen hurjasteluja katsoessa uskois, että se on ns. aikuisen ikäinen... ja kuten asiaan kuuluu, niin täytyyhän pikkutytön lapsuutta muistella näin synttärien kunniaksi, tässä muutama Ninjan pentukuvanen ryöstettynä Pihlajamäen pentublogista sekä Helmi-äipän ja Hymy-siskon omistajalta Pirjolta :) sekä muita sekalaisia kuvatuksia näiden kahden vuoden varrelta, kiitoksia kuvaajille!

Tässä neiti Pikku-Kirppu näyttää kieltä (marsuajan työnimi, koska Ninja syntyi noin 180 g kokoisena eli uskomattoman pienenä rääpäleenä...)

Kaikki naketit läjässä (vas. Ninja, Hymy, Into ja Sampo)

Ninja 5 vko, vähän leuhkana :D

Osasi se söpöilläkin jo pienenä, ja erityisyksityiskohta eli valkoinen pilkkutassu etualalla <3

Eka ulkoilu 6-viikkoisena - tietysti hirveä kiire joka paikkaan ja häntä korkealla ;D

Jo uuteen kotiin muuttaneena :)

Mun vauvakoira ja vielä pehmeät lörppökorvat <3

Vähän isompana jo, oisko 10 viikon hujakoilla :) ja söpöysaste sen kuin kasvaa!

Ahne lapsi jo pienestä pitäen... :P

wannabe-sakemanni... :D

Nimensä veroinen...

Teinix-Ninja

Loki-issikka, yksi Ninjan parhaista leikkikavereista :)

Mikälie krokotiili-imitaatio... (suomenlapinkoira Naru leikkitätinä)

Perhepotretti: Ninja Parku-iskän ja Into-veljen kanssa :)

Tässäpä kuvapläjäystä kerrakseen, enempää en jaksa Bloggerin kanssa taistella kuvia lisätäkseni :) mutta hyvää syntymäpäivää mun rakas Musta Surmani sekä kaikille muillekin Pihlajamäen I-vekaroille!

Joulut juhlittu ja kohti uutta vuotta

Hui kun on taas pitkä aika edellisestä päivityksestä! Ei ole vain saanut itsestä irti alkaa kirjoittamaan, hyi minua kun olen ollut taas laiska. Mutta siis, joulukuu mennä hurahti ja melkoisen kiirettäkin on välillä pitänyt, ehkä siinä osasyy blogihiljaisuuteen.

Joulukuun alussa kävin jokavuotisessa Voittaja-näyttelyssä Messarissa. Viikonloppu meni kuin siivillä ihastellessa niin vanhoja tuttuja rotuja kuin uusia tuttavuuksiakin. Porokoirakehät tuli tietenkin katsottua molempina päivinä, ja iloittua Ninjan kuvankauniin Hymy-siskon menestystä. Lauantaina Hymy vei koko potin ollen ROP ja luonnollisesti HeW-11, sunnuntaina ei ihan titteliä herunut tuloksella PN-2. Ehdin myös ilokseni katsoa molempina päivinä unkarinvinttikoirakehät ja pakahtua ihastukseen noiden lempeiden, rauhallisten ja ah-niin-upeiden koirien edessä! <3 Joskus mulle vielä unkarilainen tulee, mutta onko se jo ensi kesänä vai vasta myöhemmin se jääköön nähtäväksi... Messarissa oli myös mukavaa nähdä harvinaisia rotuja, mm. keski-eurooppalaisia ajokoiria. Jostain syystä, ehkäpä vinttikoirien myötä, olen alkanut pitää myös ajokoirien ulkomuodosta, ja isokorvaiset rodut etenkin vetoavat. Messarin myötä kiinnostus heräsi sveitsiläistä berninajokoiraa, ranskalaista porcelainea sekä ranskalaista basset artésien normandia kohtaan, tai no jälkimmäistä olen hieman silmäillyt aikaisemminkin. Mutta tuskinpa oikeaa metsästyskoiraa tähän talouteen ennen kuin metsästystä alan harrastamaan... ja siihen voi mennä aikaa. :D

Messarin jälkeen alkoikin sitten pieni onnettomuuskierre. Itsenäisyyspäivänä ollessamme porukoilla Ronjan ja Keiran välille syntyi riitaa, mikä ei sinällään ole uutta, kaksi vahvatahtoista narttua joutuvat silloin tällöin törmäyskurssille keskenään. Tällä kertaa Keira vain sai hieman enemmän osumaa, Ronjan onnistui upottaa hampaansa Keiran hännän tyveen/pakaraan ja tuloksena kolmisen senttiä syvä onteloinen puremahaava. Eläinlääkärireissuhan siitä syntyi sekä 10 vrk:n antibioottikuuri Keiralle kaulurilla varustettuna. Lisäksi huuhtelin haavaa laimennetulla Betadinella, ja se onneksi paranikin erinomaisesti. :) No, kun vietiin viimeistä päivää Keiran antibioottikuurista, oli mun kauppareissun aikana revitty kappaleiksi nahkahihna... eikä mun kauhuksi palasia löytynyt mistään. Eipä muuta kuin parafiiniöljyä koirille kurkusta alas ja aamupalaksi kaurapuuroa ja tankoparsaa... ilman mitään suurempaa vaikutusta. Kolme päivää myöhemmin heräsin aamulla kakomiseen, ja Keira oksensi tyhjää mahaansa... sekä nahkahihnan palasia. KEIRA?!? Olin ollut lähes satavarma, että hihnan tuhoaja oli ollut Ninja, jolla tuhoamistaustaa on, mutta ilmeisesti lähestyvä juoksu on sekoittanut Keirankin päätä ja hillitsemätön ahmimishäiriö on saanut sen valtaansa. Yhtenä iltana nimittäin oli äidin leipomat korvapuustitkin kadonneet pöydältä... no saahan se PMS naisetkin himoitsemaan herkkuja ja tunteet pintaan, ehkä Keiralla on jotain samantapaista. :D

Tuli haukuttua väärää puuta...

...vaikka syyllisyys paistoikin näin selkeästi tekijän naamalta.

Joulu menikin sitten onneksi suhteellisen rauhallisissa merkeissä, itsekin keskityin lähinnä syömiseen, tv:n katseluun ja kirjojen lukemiseen. Koukutin itseni aikanaan tv-sarjaan Game of Thrones, ja nyt olen ahminut kirjoja joihin ko. sarja perustuu eli George R.R. Martinin luomaan fantasiaan A Song of Fire and Ice. Ensimmäinen osa eli juurikin sarjalle nimensä antanut A Game of Thrones (suom. Valtaistuinpeli) sain luettua joulun aikaan, ja nyt aloittelen toista osaa A Clash of Kings (suom. Kuninkaiden koitos). Luen kirjoja englanniksi, kun neljän ensimmäisen kirjan setti pokkareina oli edullisesti tarjolla, ja ihmeen hyvin on lukeminen ja ymmärtäminen sujunut. Tosin ensimmäisen kirjan juoni oli tuttu jo tv-sarjasta, se varmasti helpotti. GoT:n toinen tuotantokausi alkaa jenkeissä huhtikuussa, ja sitä odotellessa kirjat ovat hyvää ajanvietettä... joskin olen myös ekaa kautta katsellut uusintana, addikti mikä addikti. :D

"When you play the game of thrones, you win or you die."

Uusi vuosi on lähestymässä, ja meillä on vielä auki kuinka sitä vietämme. Keirahan hieman pelkää ilotulitteita, ja se saakin tänä vuonna rauhoittavaa lääkettä, jos se helpottaisi neidin ahdistusta, paukkeelta kun ei voi maallakaan oikein välttyä... Ninja ei onneksi raketteja pelkää, tosin melko kuurohan se osaa muutenkin välillä olla :D Pelkäävän koiran omistajana ja muutenkin toivoisin, että jokainen miettisi hetken ennen rakettien ostamista, onko siinä oikeastaan mitään järkeä syytää hirmuinen määrä rahaa savuna taivaalle, vai olisiko sille summalle jotain järkevämpääkin käyttöä (jos ei mitään keksi, niin hyväntekeväisyyteen sitten)? Joka vuosi monet suomalaiset loukkaantuvat ilotulitteiden kanssa touhutessaan, usein siihen on alkoholi yhtenä osapuolena. Tuhannet koirat pelkäävät ilotulitteiden ääniä ja useat karkaavat omistajiltaan tai kotoaan pelästyessään. Kun aattoiltana astuu ulos, on kuin käynnissä olisi sotatila - miltähän tämä tuntuu oikean sodan kokeneista vanhuksista? Ja vaikka ilotulitusraketeilla on ikäraja, K-18, niin joka ikinen vuosi niitä on alaikäistenkin hallussa ja niitä käytetään väärin, mm. ohikulkijoiden kiusaamiseen ja säikyttelyyn (näin monen koiran äänipelko saakin alkunsa, kun vieressä tai jopa kohti räjäytetään ilotulite...). Seuraavana päivänä kaupunki, kadut ja luonto ovat täynnä myrkyllistä roskaa, jota juhlijat eivät vaivaudu keräämään pois. Kyseenalaistankin koko ilotulitekulttuurin, ja mielestäni Suomessakin voitaisiin siirtyä Norjan malliin, jossa yksityishenkilöillä ei ole lupaa ampua ilotulitteita. Komeampia näytöksiähän ne kaupunkien ja kuntien järjestämät ilotulitukset onkin kuin kaiken maailman kiinanpommit ja sähikäiset? Itse en ole koskaan raketteja ostanut enkä osta, ja toivon ettet sinäkään niin tekisi. Tai jos on ihan pakottava tarve, niin älä ainakaan räjäytä niitä ennen kuin se on virallisesti sallittua, eli 31.12. klo 18.00 - 1.1. klo 02.00 välisenä aikana. Ei ennen, eikä sen jälkeen. Kiitos.

"Saammehan ulkoilla uuden vuoden aattona rauhassa ennen suurta ilmahyökkäystä?"

Turvallista uuden vuoden vaihdetta ja entistä parempaa uutta vuotta 2012!!

Kuratassuja, karvanlähtöä, pikkupakkasta ja pentukuumetta

Pari päivää tässä menikin melko rattoisasti blogin ulkoasua ja sivuja väsätessä. Infosivut ja linkkiosiot alkavatkin olla pikkuhiljaa kohdillaan ja itseä tyydyttävät. Olen jo pitkään haaveillut kotisivuista koirille, jossa olisi niiden tiedot ja esittelyt julkisesti näkyvillä - Onhan minulla sentään maailman parhaat koirat, ja haluan niistä kaikille kertoa! ;D Mutta koska olen täysin käsi, mikä liittyy koodaamiseen tai kuvankäsittelyyn, niin tarvitsisin ulkopuolista apua virallisten kotisivujen tekemiseen. Vaan aika kivastihan tää Bloggerkin taipui mun käsittelyssä ja lopputulos on aikalailla tekijänsä oloinen, joten palvelkoot tämä enshätään mun koirista ja kuulumisista kiinnostuneita! :)

Pitkä, pimeä ja märkä syksy ei ole ollut yhtään mun juttu. Pimeys vetää mielen väsyneeksi ja olon saamattomaksi, ja lumen puute synkentää iltoja ja elämää entisestään. Alankin olla jo hieman kyllästynyt ainaiseen kuratassujen pyyhkimiseen ja hiekkakasojen imuroimiseen, ja tänään huomasin ilokseni maan olevan kuurassa ja ilman raikkaan oloinen. Pakkasta! Sieltä se talvi siis yrittää tulla, toivotamme tervetulleeksi! Märkää ja kastumista inhoava Keirakin sai ihan hepulin kuuraisesta maasta, ja heittäytyi pyörimään selälleen kuuraiselle nurmelle: kunhan vielä lunta saadaan maahan, niin kyllä porokoiralla pääsee ilo irti! Jospa pohjavillatkin alkaisivat sitten pysyä kiinni rungossa, nyt karvanlähtö tuntuu vain jatkuvan jatkumistaan... ja taas on imuri tehokäytössä. Ninjan viimeiset pohjavillat keräsin kammalla ja neiti on nyt virallisesti kalju, mutta Keirasta irtokarvaa tuntuu pölisevän jatkuvasti vaikka sitä kuinka harjaisin. Täytyisi kenties suorittaa virallinen syyspesu (ainiin! ja madotukset kanssa!), mutta muutossa olen koirien shampoonkin jonnekin hukannut. Ostoslista eläinkauppaan siis sen kuin kasvaa sekin, tarpeen lienee myös lohiöljy ja biotiinivalmiste, jos aion neitejä kehdata kehään viedä Kajaanin näyttelyssä tammikuussa... kaksi kuukautta olisi aikaa karvat takaisin kasvattaa. :P

Pentukuume jyllää taas kerran kovana. Kiinnostavia koiranpentusuunnitelmia on useampiakin tiedossa, mutta tällä hetkellä eniten poden puutosta omista kissoista! Mähän olen ollut nuorempana ennemmin kissa- kuin koiraihminen, mutta aikuisiällä koirat ovat vieneet akan mennessään. Pidemmän aikaa olen jo kuitenkin haaveillut kissoistakin, ja etenkin itämaisista roduista. Haluan, että kissani olisivat seurallisia ja aktiivisia, eikä sellaisia tyypillisiä laiskanpulskeita "karvisia", jotka nukkuvat suurimman osan päivästä ja tulevat luokse hakemaan huomiota vain, kun on nälkä. Ja koska olen koirissakin ihastunut vinttarien sulavaan ja solakkaan ulkomuotoon, ovat itämaiset kissat vieneet sydämeni. Erityisesti niistä minua viehättää balineesi, jossa yhdistyy pitempi karva ja kauneista kaunein naamioväritys (joskin haaveilen ensisijaisesti kokovalkeasta balineesista). Itikset ovat kuitenkin tunnettuja siitä, että ne kaipaavat seuraa ja mieluiten lajitoverin sellaista, joten olin ajatellut että toteuttaisin ensin ensimmäisen rotukissahaaveeni eli norjalaisen metsäkissan. Kuitenkin, olen seurannut itämaiskasvattajien ja -omistajien blogeja säännöllisesti, ja näinä päivinä syntyväksi odotellaan kiinnostavaa balineesipentuetta, josta voisi myös noita ah-niin-kauniita kokovalkoisia syntyä! Olen jo hetken aikaa käynyt keskustelua itseni kanssa, että ottaako yhteyttä kasvattajaan vai ei, mutta taitaa olla niin että täytyypi kysäistä. Onhan tätä kissahaaveilua jo sen verran kauan kestänyt, ettei se ole ohimenevää, ja nyt kun asumisolotkin olisi laumanlisäykselle sopivat ja aikaakin riittäisi, niin eipä tässä nyt estettäkään haaveen toteuttamiselle taida olla! Pentujen kysynnästä ja varaustilanteesta ei kyllä ole mitään tietoa, joten täytyy vain toivoa, että niitä vielä minulle asti riittäisi... wish me luck! :)

Blogin uudelleenherättelyä :D

Niinhän siinä sitten kävi, että blogin kirjoittelu jäikin hyvistä aikeista huolimatta! :D Tämä on erittäin tuttua itselle, innostun jostakin ja vähän ajan päästä innostus sitten lopahtaakin. Oikeastaan tähän kirjoittelutaukoon on syynsäkin elämänmuutoksissa ja kiireissä, eikä ole sitten ollut jaksamista tai intoa kirjoittaa. Mutta kokeillaas nyt uudella sykkeellä, jos hieman aktiivisemmin kuin kaksi kertaa vuodessa jaksaisin kirjoitella kuulumisia!

Isoin muutos on ollut opiskelujen loppuminen Helsingissä, ja muutto takaisin kotipaikkakunnalle. Kun aikoinani täältä lähdin, vannoin etten takaisin palaa... no vannomatta paras, sillä täällä sitä ollaan ja varmaan pysytäänkin, ellei jotain ihmeellistä tapahdu. Kainuun korpien kasvatin on paras olla siellä, missä tuntee olevansa kotona ja sielussa on rauha. Kaupunkielämä ei ole minua eikä koiriakaan varten, joten tämä pikkukylä sopii hyvin tämänhetkiseen elämäntilanteeseen ja hengenvetämiseen monen vuoden stressaavan elämän jälkeen.

Koirat ovat olleet muutosta iloisia, ei nekään pohjimmiltaan kaupunkilaisia ole vaikka siellä toki pennusta asti kasvoivat ja siihenkin elämänmenoon tottuivat. Mutta kyllä niistä huomaa, että stressaavaa se on ollut niillekin, kaupungissa vastaan tulee joka kerta lukuisia vieraita ihmisiä ja koiria, ja etenkin meidän vahtikoira Ninja on ollut helpompi ja remmirähinä on vähentynyt huomattavasti! Toki nyt on vielä uutta opeteltavaa, kun muutettiin omaan asuntoon kirkonkylälle: rivarin pääty, yksiö 32 neliöö, jopa oma pikku sauna :) Tätä ennenhän me loisittiin vanhempien nurkissa maaseudulla, kun asuntoa ei aikaisemmin löytynyt. Se olikin melkoista sompailua neljän koiran ja viiden ihmisen välillä :D ja kesällä tulleet juoksuajat kiristivät kyllä narttujen välejä eikä tappeluiltakaan vältytty. Keira etenkin on todellinen hormonihirviö, ja kun se ei muutenkaan mikään sosiaalisuuden huipentuma ole, niin heinäkuu oli erittäin tulenarkaa aikaa. Mutta onneksi nyt on oma koti, ja saa toisaalta enemmän omaa rauhaa, vaan ei tule myöskään erakoiduttua kuten autottomalle ajoittaisesti epäsosiaaliselle ihmiselle helposti käy. :D

Iloksemme huomasin, että tällä tuppukylällämme on jopa pienimuotoista koiratoimintaa! Pieni joukko aktiivisia koiranomistajia ovat pistäneet pystyyn porukan Ristijärven hännänheiluttajat, joka on aloittanut vastikään vapaamuotoisen treenailun merkeissä. Eli joka perjantai on monitoimitalo (en tiedä mikä se virallisesti on) Virtaalan parkkiksella kokoontuminen, ja toissapäivänä mentiin sinne ekan kerran Ninjan kanssa. Ja aika kivasti treenit menikin! Pikkumusta haukkui alussa hieman kuten tavallista ja odotettavaa, mutta huomattuaan tilanteen turvalliseksi keskittyi todella hienosti treenailuun! Harjoittelimme lähinnä perusasentoa, jonka Ninja osaa jo aika kivasti käsiohjasteisena, nyt täytyisi vain alkaa häivyttää käden liikettä pois ja lisätä mukaan käskysana. Ainoa ongelma treeneissä oli, että asfaltti oli sateen jäljiltä märkä, eikä monikaan koira mielellään käynyt istumaan tai maate märälle ja kylmälle alustalle. Jopa meidän Ninjasta paljastui tällainen neitimäinen piirre, kun häntä ja pyllykarvat alkoivat kastua, vaan onhan se toki ikävää. Muuten olin kyllä positiivisesti yllättynyt, miten paljon Ninja kestää toistoja (joita TOKO-koulutuksessa tulee paljon), ja motivaatio pysyi korkealla vielä herkkujen loputtua. Lelupalkkausta olen yrittänyt Ninjalle myös opettaa, mutta se ei niistä oikein syty, en tiedä teenkö jotain väärin ja leikinkö Ninjan kanssa sillä tavalla, että se paineistuukin. Jonkun viisaamman ja kokeneemman kanssa olisi mukava pitää jokin treenikerta, että miten tuon voisi innostaa leikkimään ihmisen kanssa. Itsekseen ja koirien kanssa se kyllä leikkii leluilla, repii ja taisteleekin hyvällä innolla. Mutta jo pennusta asti olen huomannut, ettei se mielellään leiki taisteluleikkejä ihmisen kanssa. Merkillinen koira, etenkin kun verrokkina on tuo toinen rätti/patukka/keppi/pallo/ihan-mikä-tahansa-mistä-voi-taistella -hullu Keira, jonka taisteluhalu on vähintään terrierin luokkaa. No, onneksi ahneelle pikkumustalle kelpaa ruokapalkkakin mitä parhaiten ja se tekee mitä tahansa ruuan eteen, joten käytämme sitä motivoinnissa apuna. :)

Tässäpä nyt jotain kuulumisia, kirjoittelen koostetta kesän ja syksyn koiramaisista tapahtumista seuraavalla kerralla lisää. Eli hengissä ollaan, hiljaiselosta huolimatta! :D

Loman lopputunnelmissa

Kolme viikkoa sitä sitten kesti, joululomaa. Heti loman alussa pakkasin koirat ja gerbiilin sekä pari kassia ja otettiin suunnaksi Kainuu ja Ristijärvi. Sielläpä olikin koirilla ehkä taas maailman hauskinta! Mun vanhempien koti ja samalla mun synnyinkoti sijaitsee maalla, peltojen ja metsän ympäröimänä ja järven rannalla. Pihalta löytyy navetta lihamulleineen ja lemmikkieläinosastoa edustaa kaksi koiraa, kissa ja kani. Voisiko porokoira muuta vielä toivoakaan? (no okei, ehkä niitä poroja, tosin niitäkin löytyy jo naapuripitäjien puolelta poronhoitoalueen rajatessa Ristijärven vielä sen ulkopuolelle :D ) Eli tytöillä oli hauskaa, kun saivat juosta vapaina suurimman osan päivästä ja elää kaikin puolin koiramaista elämää kaivamalla lumihangessa ja syömällä sitä ihtiään... etenkin Ninja tykästyi tähän maaseudun omaan erikoisuuteen koirien lisäravinnevalikoimassa! Ninjasta ja labradorinnoutaja Millystä ehti tulla erittäin hyvät ystävät, ne jaksoivat joka päivä leikkiä keskenään, välillä rajustikin mutta ilman mitään rähinöitä. Keiralla ja sekarotuisella Ronjalla oli muutama yhteenotto ja akat kyräilikin toisiaan jokusen päivän, mutta loppuajasta olivat taas ihan ok. Itse mietin kovasti, mikä niiden välejä hiersi, koska Ronja on Keiralle tuttu koira jo pentuajoilta lähtien ja ne ovat olleet oikein hyvät ystävät nuorempina. Voi olla, että pakkaa sekoitti Keiran ja Ninjan juoksut, jotka niillä oli joulukuussa: Ninja aloitti ensimmäisen juoksunsa (yhyy, missä se mun pieni koiravauvani on?) lähes samaan aikaan kun "isosisko" ja oletetut tärppipäivät vietettiin jouluviikolla :D Keira on melkoisen dominoiva ja vähän sellainen "minä-minä"-tyyppinen, eli haluaa aina kaiken itselleen: kaiken huomion, kaikki lelut, kaiken ruuan jne. Yleensä rähinät tulikin jossain noihin liittyvissä tilanteissa, ja sitten kun kumpainenkin on luonteeltaan pehmeitä eli muistavat ikävätkin asiat pitkään, ei niiden väleistä kovin lämpimiä taida enää tulla. Ainakaan Ronjan puolelta, joka on niistä se pehmoisempi, mutta pinnan alta löytyy kuitenkin karhukoiran tulista luonnetta joka tulee esille silloin tällöin! Ronja on ilmeisesti vanhemman ikänsä ansiosta vielä pitänyt paikkansa porukan johtajana, ja se voi olla myös yksi syy, että Keira dominoivana luonteena ei suostu Ronjalle alistumaan ja konflikteja syntyy. Vaikea sanoa, kun en koirien laumadynamiikan ammattilainen ole! Mielenkiintoista oli kuitenkin seurata koirien toimintaa laumassa, ja kaiken kaikkiaan oon erittäin tyytyväinen siihen, miten hyvin neljä melko samanikäistä narttua tulivat keskenään toimeen. Ronja on siis syntynyt v.2005, Keira 2007, Milly 2008 ja Ninja 2010.

Muutenkin loma meni koiramaisissa tunnelmissa. Uuden vuoden vietin Oulussa, jossa tapasin ystävääni Heidiä. Ollaan Hetun kanssa tutustuttu mitenkäs muuten kuin koirien kautta: Keira on Hetun koiran Hetan sisko. Hetalla on myös koirakaverinaan toinen samanrotuinen, iloinen jättikorva-koipikoira Urri. Urri oli liittynyt samaisella viikolla kastraattien kerhoon, ja tyyppi olikin hieman surkeana kaulureineen ja haavoineen. Mutta eiköhän sieltä vielä se sama hassuttelija palaa takaisin, kunhan haavat paranee :) Heta taas oli kuten ennenkin, Aivan Ihana. Ehkä vielä ihanampi kuin aikaisemmin, tykkään siitä koirasta aivan valtavasti. Siinä on todella paljon samaa kuin Keirassa, mutta asteen tai parinkin verran hillitympänä. Mutta maailman hellyyttävin ja suloisin kainalokoira, joka osaa käyttää hyväkseen söpöä ulkonäköään :D kiitos Hetulle, oli mukavaa nähdä koko teidän jengiä ja otetaan keväämmällä uusiksi!

Kävin myös katselemassa perinteisesti loppiaisviikonloppuna järjestettävässä Kajaanin kansainvälisessä koiranäyttelyssä, tutummin Tamminäyttelyssä. Siellä hengailin pääasiassa siperianhusky- ja porokoirakehillä, kun tulin paikan päälle sen verran myöhään että alaskanmalamuutit olivat jo loppuneet ja huskyt ehtineet alkaa. Huskyissa olikin tuttuja koiria, kun kaverini oli tuonut sinne useammankin oman koiransa sekä kasvattinsa. Todella hienoja ne ovatkin ja hyvin myös tässä näyttelyssä menestyivät! Itse tykkään tosi paljon Elinan koirista ja odotan sitä päivää, kun itsekin voisin laumaa huskylla (tai no monikkohan tuossa varmaan pitäisi olla... ;P). Tällä hetkellä vaan kahdessa nuoressa poroninjailijassa on kyllä ihan arpeeksi tekemistä, joten joudun vielä haaveilemaan ja itkemään sisäisesti joka kerta, kun uusia ihania huskypentuja ja -yhdistelmiä jossain näen. Huskyjen ROP ja VSP tulivat Ruotsista, itse tykkäsin etenkin VSP-nartusta joka oli äärettömän kaunis ja mikä ihana kevyt ja vaivaton liike! Porokoirissa iloitsin Kuopion ajoilta tuttujen Ailan ja Sallan koiran Nalan menestykestä (PN3 SERT ROP-juniori :) ), mutta muuten oman rodun kehä ei tuonut mitään uutta. VSP-narttu oli entisestään kaunistunut Hattivatin Zelda, erittäin hieno koira minun makuuni. Jäätiin vielä katsomaan isot kehät, joissa kerrankin oma suosikkini menestyi! Ihastuin täydellisesti joulukuussa Messarin ryhmäkehissä näkemääni malamuuttiurokseen, joka liikkuu niin mielettömän upeasti ja vetävällä askeleella etten voi kuin huokailla ihastuksesta. Lisäksi se on todella hellyyttävän oloinen, kun hyppää omistajaansa vasten ja he halailevat kesken ryhmäkehänkin, jotenkin siitä voi aistia hienon omistajan ja koiran välisen suhteen ja koira tuntuu nauttivan näyttelytouhusta ja on selvästi omistajalleen rakas :) tämä samainen kaksikko olikin myös Kajaanissa selvittänyt tiensä ryhmäkehiin, ja tuomarit olivat kanssani samaa mieltä: Tyson voitti ensin viitosryhmän ja oli lopulta BIS :) ihana koira, voin vain haaveilla samanlaisesta halailevasta jättinallekarhusta! :)

Nyt ollaan sitten palaamassa takaisin arkisen aherruksen pariin. Mulla on kaksi viikkoa tiivistä lähiopiskelua, jonka jälkeen alkaisi harjoittelujakso. En ole vielä saanut varmistettua paikkaa mistään, mutta kiirekkös tässä... ei vaan, tällä viikolla täytyy selvittää asia niin saisi taas opintoja eteenpäin. Toivotaan, että lomamoodi vaihtuu suht kivuttomasti opiskeluvireeseen, ja koiratkin tottuvat olemaan päivät keskenään kotosalla... hieman kyllä jännittää, miten Ninja siihen reagoi, kun on saanut kolmen viikon ajan rajatonta huomiota useammalta ihmiseltä sekä juosta että telmiä niin paljon kuin vain haluaa. Täällä kaupungissa se ei ole ikävä kyllä mahdollista :( no, viimeistään toukokuussa voidaan heittää hyvästit tälle apealle Etelä-Suomelle, jos vain työpaikka jostain provinssista siihen mennessä löytyy! Täytyy uskoa unelmiinsa, vaikka toisaalta pessimisti ei pety...

Uusi vuosi, uudet kujeet

Eräs mun motoista on, että kaikkea pitää kokeilla. Uutena vuotena on tapana tehdä lupauksia, ja niin mä päätin aloittaa kirjoittamaan blogia. Olen aina tykännyt kauhean paljon kirjoittamisesta ja nuorempana ruukasin pitää päiväkirjaa ihan käsin kirjoittamalla. Mutta viime aikoina en ole omia elämäntapahtumia tai ajatuksia päiväkirjaan rustaillut, lähinnä kirjoittamista on tullut harrastettua koulutehtävien tai keskustelupalstojen muodossa. Toisten kirjoittamia blogeja olen lueskellut jo pitkään ja välillä miettinyt itsekin bloggaamisen aloittamista, mutta aina se on vain jäänyt. Vaan nyt vuodenvaihteen kunniaksi otin itseäni niskasta kiinni! Eli tällaista uutta viestintämuotoa kokeilen nyt, josko se virkistäisi taas kirjoitushaluja ja itseilmaisutaitoja muutenkin!